Ensimmäisen polvettoman päivän, päivä

Ambulanssi kuljetti minut sairaalaan,
jossa lääkäri otti vastaan...kovin selkeä kuva ei ole mitä kaikkea
siinä tapahtui, mutta muistan että minulta kysyttiin:

-Onko sinulla tapaturmavakuutus?
-Jooh, on.
-No, sitten suosittelen, että menet nyt kotiin ja huomenna sinne yksityiselle.Voidaan kyllä lainata täältä pyörätuoli.

Ystävä morfiini piti huolen, ettei järki juossut ihan normaalia tahtia.
Vaikka röntgen kuvat oli otettu, hädin tuskin polviini oli koskettu. Joskaan en sitä kaivannut, sillä kivut tuntuivat lääkityksestä huolimatta.
Ystävällinen hoitaja tuli avukseni siirtämään minua pyörätuoliin, siitä sairaalan käytävältä jossa olin maannut sängyssä, odotellessa vuoroani.

Samalla joku pyysi hoitajan apua ja hän lähti pois...lähdin hivuttautumaan istumaan.
Huimasi.
Hoitaja tuli pian ja nappasi kainalostani, että tuohon pyörätuoliin mennään, ei ole kuin yksi askel.
Mutta se askel oli liikaa, nappasin metallisängyn kaiteesta kiinni ja lähdin nousemaan.
Hyvä jos varvas hipaisi maata ja huusi hoitajalle paniikissa, että
-vittu, nyt lähti polvet pois sijoiltaan!!
Hoitaja hätääntyi, katsoi alaspäin ja huusi -LÄÄKÄRI, LÄÄKÄRI!!
Siinä kohtaa, tuli eka itku, nojasin hoitajan olkapäähän ja olin paniikin vallassa,
tunsin miten sääriluut roikkui...
Samalla alkoi tapahtua, tuli hoitajaa, tuli lääkäriä. Monta ihmistä hyöri ympärillä ja nostetiin jalat sänkyyn ja mentiin takaisin toimenpide huoneeseen.
Vain luoja tietää, miten pahoja vahinkoja olisi tullut, ellen olisi ollut kyllin vahva kannattelemaan itseäni käsien varassa, niin etten tippunut jalkojeni päälle...

Lääkäri joka oli minua aiemmin tutkinut, oli kyllä hyvin ystävällinen ja mukavan rauhallinen kuten aiemmin. Hän tuli sanomaan - anteeksi, minun virheeni, en ymmärtänyt että tilanne on näin vakava, kun et edes itkenyt tullessasi.
En itke helpolla, mutta varmasti myös ystävä morfiini lamaannutti.

Polvet laitettiin paikoilleen ja sain kolmio tyynyt jalkojen alle, jolloin ne olivat oikeassa asennossa.
Sitten tuli vanhempi lääkäri, joka piteli isovarpaista kiinni.
Ihmettelin, että mitä hittoa se nyt duunaa.
Tätä kesti hetken, sitten lääkäri alkoi puhumaan miehelleni, se on nyt sellainen tilanne...että verisuoni on vaurioitunut ja kiireellä Turkuun.

Muistan kun ambulanssi meni pillit päällä...vettä satoi kaatamalla ja tuntui että miten pysyn edes paareilla kun auto ohitteli ja heittelehti.
Takana kanssani oli ihana nuori nainen, joka kyseli koko aika vointiani ja ystävä morfiinia sai heti kun pikkurillin nosti.