Herään aamulla kellon soidessa, onnellisena.
Hymy tulee kasvoilleni, vaikka elämä ei nyt helpointa olekaan.
Ihana perhe, rakastava perhe. Iso koiralauma, hyvä elämä.
Tulee kuitenkin hetkiä, jolloin kokee itsensä äärimmäisen yksinäiseksi.
Kaikilla on omat kiireensä ja menonsa, minun elämäni kuitenkin on pysähdyksissä.
"Odottelen vain polvileikkausta" vaihe.
On todella vaikea selittää, että puhun -viime kesästä, niin se on vuosi 2008.
Eihän minulla ollut kesää 2009...
Ajantaju on ihan sekaisin ja pienemmänkin asian toimitukseen menee ikuisuus.
Esimerkiksi kaupassa käynti on jo sinällään urheilusuoritus!
Kaipaan metsää, luontoa,sen kauneutta, puhtautta ja rauhaa...siellä sielu lepää.
Kaikki murheet unohtuu ja ihminen tuntee olevansa ihanan pieni.
Pieni lehti, jota tuuli riepottaa, ei tarvitse itse etsiä suuntaa ja päämäärä on siinä, kun tuuli hiljenee ja antaa lehden laskeutua mättäälle.
Nyt haaveilen, että polvet kestäisi vielä joskus metsässä patikoinnin,
pakkohan niiden on, muuten olen pian sieluton!
Sydämeni kuuluu luonnolle, eläimille... se on elämä.
Hienointa on että rinnalla on perhe, joka ajattelee samoin.
P.S. Sekä noi kolme nelijalkaista urpoa, jotka haaveilee vaan metsälle lähdöstä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti