No niinhän mä olen.
Ai miksi?
Koska olen ilmeisesti liian huono ratsastaja.
Pian vuosi mennyt tästä surkeasta ratsastus yrityksestä, mutta olen jo jotenkin tolpillani!
Reilu neljä kuukautta sairaalassa ja rapiat puoli vuotta pyörätuolissa.
Minä...joka olen ehkä jonkinlainen ADHD tapaus.
Lääkityksellä sitä heikko hermoisempikin potilas pysyy paikallaan.
Oli toinen kesälomapäivä ja odotin jo innolla että pääsen pitkästä aikaa ratsastamaan. Sovittu tallikeikka heti aikaiselle aamulle, kaverin kanssa.
Tunti meni hyvin ja olo oli onnellinen, joskaan ei niin rentoa ratsastusta, kun yritti opetella paremmaksi. (Ja siihen tuskin paljon vaaditaan).
Oli hiki ja sopivasti adrenaliinia veressä...vielä päälle laukat ja sitten voisi mennä pers kipeenä kotiin.
Ei voinut ei. Nostin laukan ja tunsin miten päin helvettiä rytmi meni.
Ajattelin että joko mä rysähdän tästä täysin hallitsemattomasti tai hyppään nätisti ales, kun en kuitenkaan saa ennen rymähdystä vaihdettua laukkaa, sen verran oli taidot ruosteessa.
Yllättää miten paljon ihminen ehtii miettimään, niin lyhyessä ajassa.
Kuningasidea! Teininäkin jumpattiin hevosen selässä ja sieltä hypittiin puolelta toiselle, totta hitossa se taito on tallella...
Taito oli joo, hyppäsin jaloilleni alas MUTTA, polvet ei ollut kuin teinillä ja kuului niin helvetillinen rusahdus. Voitte uskoa, etten tule koskaan sitä ääntä unohtamaan...
Tajusin heti -kun ei sattunut, niin sattui pahasti.
Ensimmäinen ajatus oli, että ei ambulanssia, ne laittaa piikin!
Ei toivokaan, että olisin voinut liikkua ja ajattelin, että polvet on vielä paikoillaa, onko ne vielä jos nousen?
Ambulanssi paikalle ja paareilla sairaalaan... siitä se kaikki lähti sitten vyöryämään eteenpäin.
Niinhän siinä kuitenkin kävi, että se ambulanssin täti laittoi sen piikin.
Ystävä morfiini astui ekaa kertaa elämääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti