Ensimmäisen polvettoman päivän, päivä

Ambulanssi kuljetti minut sairaalaan,
jossa lääkäri otti vastaan...kovin selkeä kuva ei ole mitä kaikkea
siinä tapahtui, mutta muistan että minulta kysyttiin:

-Onko sinulla tapaturmavakuutus?
-Jooh, on.
-No, sitten suosittelen, että menet nyt kotiin ja huomenna sinne yksityiselle.Voidaan kyllä lainata täältä pyörätuoli.

Ystävä morfiini piti huolen, ettei järki juossut ihan normaalia tahtia.
Vaikka röntgen kuvat oli otettu, hädin tuskin polviini oli koskettu. Joskaan en sitä kaivannut, sillä kivut tuntuivat lääkityksestä huolimatta.
Ystävällinen hoitaja tuli avukseni siirtämään minua pyörätuoliin, siitä sairaalan käytävältä jossa olin maannut sängyssä, odotellessa vuoroani.

Samalla joku pyysi hoitajan apua ja hän lähti pois...lähdin hivuttautumaan istumaan.
Huimasi.
Hoitaja tuli pian ja nappasi kainalostani, että tuohon pyörätuoliin mennään, ei ole kuin yksi askel.
Mutta se askel oli liikaa, nappasin metallisängyn kaiteesta kiinni ja lähdin nousemaan.
Hyvä jos varvas hipaisi maata ja huusi hoitajalle paniikissa, että
-vittu, nyt lähti polvet pois sijoiltaan!!
Hoitaja hätääntyi, katsoi alaspäin ja huusi -LÄÄKÄRI, LÄÄKÄRI!!
Siinä kohtaa, tuli eka itku, nojasin hoitajan olkapäähän ja olin paniikin vallassa,
tunsin miten sääriluut roikkui...
Samalla alkoi tapahtua, tuli hoitajaa, tuli lääkäriä. Monta ihmistä hyöri ympärillä ja nostetiin jalat sänkyyn ja mentiin takaisin toimenpide huoneeseen.
Vain luoja tietää, miten pahoja vahinkoja olisi tullut, ellen olisi ollut kyllin vahva kannattelemaan itseäni käsien varassa, niin etten tippunut jalkojeni päälle...

Lääkäri joka oli minua aiemmin tutkinut, oli kyllä hyvin ystävällinen ja mukavan rauhallinen kuten aiemmin. Hän tuli sanomaan - anteeksi, minun virheeni, en ymmärtänyt että tilanne on näin vakava, kun et edes itkenyt tullessasi.
En itke helpolla, mutta varmasti myös ystävä morfiini lamaannutti.

Polvet laitettiin paikoilleen ja sain kolmio tyynyt jalkojen alle, jolloin ne olivat oikeassa asennossa.
Sitten tuli vanhempi lääkäri, joka piteli isovarpaista kiinni.
Ihmettelin, että mitä hittoa se nyt duunaa.
Tätä kesti hetken, sitten lääkäri alkoi puhumaan miehelleni, se on nyt sellainen tilanne...että verisuoni on vaurioitunut ja kiireellä Turkuun.

Muistan kun ambulanssi meni pillit päällä...vettä satoi kaatamalla ja tuntui että miten pysyn edes paareilla kun auto ohitteli ja heittelehti.
Takana kanssani oli ihana nuori nainen, joka kyseli koko aika vointiani ja ystävä morfiinia sai heti kun pikkurillin nosti.

Metsä, minun kirkkoni

Herään aamulla kellon soidessa, onnellisena.
Hymy tulee kasvoilleni, vaikka elämä ei nyt helpointa olekaan.
Ihana perhe, rakastava perhe. Iso koiralauma, hyvä elämä.

Tulee kuitenkin hetkiä, jolloin kokee itsensä äärimmäisen yksinäiseksi.
Kaikilla on omat kiireensä ja menonsa, minun elämäni kuitenkin on pysähdyksissä.
"Odottelen vain polvileikkausta" vaihe.
On todella vaikea selittää, että puhun -viime kesästä, niin se on vuosi 2008.
Eihän minulla ollut kesää 2009...
Ajantaju on ihan sekaisin ja pienemmänkin asian toimitukseen menee ikuisuus.
Esimerkiksi kaupassa käynti on jo sinällään urheilusuoritus!

Kaipaan metsää, luontoa,sen kauneutta, puhtautta ja rauhaa...siellä sielu lepää.
Kaikki murheet unohtuu ja ihminen tuntee olevansa ihanan pieni.
Pieni lehti, jota tuuli riepottaa, ei tarvitse itse etsiä suuntaa ja päämäärä on siinä, kun tuuli hiljenee ja antaa lehden laskeutua mättäälle.

Nyt haaveilen, että polvet kestäisi vielä joskus metsässä patikoinnin,
pakkohan niiden on, muuten olen pian sieluton!
Sydämeni kuuluu luonnolle, eläimille... se on elämä.
Hienointa on että rinnalla on perhe, joka ajattelee samoin.

P.S. Sekä noi kolme nelijalkaista urpoa, jotka haaveilee vaan metsälle lähdöstä!

Polvettoman päivän ensimmäinen aamu

No niinhän mä olen.
Ai miksi?
Koska olen ilmeisesti liian huono ratsastaja.

Pian vuosi mennyt tästä surkeasta ratsastus yrityksestä, mutta olen jo jotenkin tolpillani!
Reilu neljä kuukautta sairaalassa ja rapiat puoli vuotta pyörätuolissa.
Minä...joka olen ehkä jonkinlainen ADHD tapaus.
Lääkityksellä sitä heikko hermoisempikin potilas pysyy paikallaan.

Oli toinen kesälomapäivä ja odotin jo innolla että pääsen pitkästä aikaa ratsastamaan. Sovittu tallikeikka heti aikaiselle aamulle, kaverin kanssa.
Tunti meni hyvin ja olo oli onnellinen, joskaan ei niin rentoa ratsastusta, kun yritti opetella paremmaksi. (Ja siihen tuskin paljon vaaditaan).

Oli hiki ja sopivasti adrenaliinia veressä...vielä päälle laukat ja sitten voisi mennä pers kipeenä kotiin.
Ei voinut ei. Nostin laukan ja tunsin miten päin helvettiä rytmi meni.
Ajattelin että joko mä rysähdän tästä täysin hallitsemattomasti tai hyppään nätisti ales, kun en kuitenkaan saa ennen rymähdystä vaihdettua laukkaa, sen verran oli taidot ruosteessa.
Yllättää miten paljon ihminen ehtii miettimään, niin lyhyessä ajassa.

Kuningasidea! Teininäkin jumpattiin hevosen selässä ja sieltä hypittiin puolelta toiselle, totta hitossa se taito on tallella...
Taito oli joo, hyppäsin jaloilleni alas MUTTA, polvet ei ollut kuin teinillä ja kuului niin helvetillinen rusahdus. Voitte uskoa, etten tule koskaan sitä ääntä unohtamaan...

Tajusin heti -kun ei sattunut, niin sattui pahasti.
Ensimmäinen ajatus oli, että ei ambulanssia, ne laittaa piikin!
Ei toivokaan, että olisin voinut liikkua ja ajattelin, että polvet on vielä paikoillaa, onko ne vielä jos nousen?
Ambulanssi paikalle ja paareilla sairaalaan... siitä se kaikki lähti sitten vyöryämään eteenpäin.

Niinhän siinä kuitenkin kävi, että se ambulanssin täti laittoi sen piikin.
Ystävä morfiini astui ekaa kertaa elämääni.

Mikä vittu näitä Porilaisia vaivaa?

Joskus tulee aina tilanteita, joihin itse ei varsinaisesti edes ole osallinen,
mutta silti vaan se saa veren kiehumaan.
Yksi näitä asioita on selkärangattomat ihmiset.

On ihmisiä jotka tykkäävät puuttua muiden asioihin, muttei sitten kestä siitä aiheutuvia seuraamuksia.
Huudellaan ja sitten ollaan, että "emmää sitä tarkottanu". Juuh, helvettiäkö rääpiä päätänsä kun ei kestä että toinenkin onkin pahempi suustaan :)

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan tai, se joka leikkiin ryhtyy, leikin kestäköön...alan ymmärtää näitä vanhoja sanontoja paremmin.

Olen sellainen leijonaäiti, vaikkei asia edes lastani koskenut... riittää että joku kuttuilee ystävilleni! Ja mähän oon heti messissä!7

Facebookhan on mitä mahtavin aikuisten leikkikenttä.
Siellä nämä tilanteet korostuu ja kirjoitettu tekstihän on aina vaarallinen,
se kun ei kerro ihmisen äänensävyjä tai kerro ilmeitä.

Itse olen varustettu äärettömän sarkastisella ja huonolla huumorilla. Mustallakin sellaisella.
Onneksi tutut tietää ja ymmärtää tämän, mutta entä ne ystävän ystävät, jotka lukevat kommentteja FB.ssä muttei ymmärrä onko se leikkiä vai ei?

Asian piffi on kuitenkin se, ettei kannata ehkä lähteä niihin juttuihin mukaan,
jos niitä ei sitten ymmärrä, saati kestä :)

Pasila vaikenee...

Ai miksi mustaa?

Musta se on väri.
Äärimmäisen kaunis väri, sillä se sisältää kaikki värit.
Lempivärini, tietenkin.

Musta on aina oikein.
Meillä kotona on yleinen vitsi, että puenko tänään mustaa, mustaa vai mustaa?
Ja miten vaikea on valita niistä puseroista jotka on kaikki mustia?
Vaikeaahan se on.

Haluaisin kyllästää myös kotini, mustilla koirilla.
Rotu valinnoista johtuen, mustia on vain yksi. Vasta.

Toki suomenajokoirassa on sopivan kauniisti mustaa,
kun omaa mustan manttelin.

Lisäksi on kotiini erehdyksen kautta tullut kirppukoiria. Niitä Paris Hiltonin muotikoiria, chihuahuoita.
Jääköön nyt tällä kertaa kertomatta, mitä mieltä moisesta eukosta olen.
Meillä on suuri ero, hää on blondi ja mää oo mustahiuksenen.
Melkeimpä yllättävä valinta, eikö?

Chihuhan tuli "vahingossa". Mulla oli musta koira, iso musta, kuten poikani sanoo.
Iso musta oli erittäin odotettu perheenjäsen, joka valitettavasti oli pipinen, eikä saanut elää meidän kanssa kuin vuoden. Rakas vuosi päättyi kyyneliin ja impulsiivisena ihmisenä päätin lohdutta itseäni.
Vastakohta koiralla. Ison mustan beauceronin tilanne päätin ottaa "eläkekoirani", eli chihuahuan.
Työpäivä sujui hyvin, surffaten netissä etsien pientä sydänsurun helpottajaa.

Melko nopeasti se löytyi ja siltä seisomalta kesken työpäivän sitä piti lähteä hakemaan. Soitto matkalta puolisolle, hae poika tarhasta mä olen satojen kilometrien päässä...
Lähdettiin ajamaan kotiin uuden pennun kanssa, joka painoi 900g.
Katselin pienen pientä rusakon väristä olentoa, joka nukkui rullalla siinä Volvon etupenkillä.
Sitten tuli itku. Ja siihen vaaditaan paljon...mä kun en itke.
Kauhea syyllisyys ja tunne, että petän ison mustan.
Kaipasin vain sitä, en tätä kirppua.

Olo helpotti ja perhe odotti myös kirppua, vaikkei asiasta ollut puhuttu tahi lupaa kysellyt.
Kirpusta tuli kuitenkin tärkeä perheenjäsen ja nykyisin tämä kirppu painaa 2,8kg.
Nopeasti ja ehkä osittain harkitsemattakin valittu kirppu osoittautui varsin komeaksi kirpuksi. Tämä herra kun on laiskan omistajan verran vajaa muotovalio :)

Kirppu on perheemme mahtava luonteisin koira ja pitää ajuritkin jöössä!
Samainen mafioso herra on kulmakunnan kuningas, luulee olevansa rotteweiler ja käyttäytyy siten.
Mafioso kirppu rakastaa kuitenkin kaikkia...ja kaikkea. Etenkin ruokaa.

Tämä mafioso tuli meille rikkoutuneen sydämen korjaajaksi ja on sen totisesti tehnyt vaikka iso musta on yhä usein mielessä.

Tulette kuitenkin kyllästymiseen asti kuulemaan tästä mafiososta, niin suuri osa hän on elämäämme.

Liikaa aikaa?

Miksi muutenkaan ihminen jaksaa jakaa ajatuksiaan.
Joita ei oikeastaan edes odota kenenkään lukevan.

Liikaa sanottavaa, liian suuret puhelinlaskut.
Jos heittäisi tämän kaiken loan ilmoille ja antaisi muidenkin kuin ystävien korvat likaantua.

Liikaa tapahtumia ja liian vähän tapahtumia,
sitä on viimeinen vuosi ollut.

Paha onnettomuus ja siitä aiheutuneet liiallisen ajatuksen ja mauton ajatuksenkulku.
Reilu neljä kuukautta käytännössä liikkumatta, sairaalan sängyssä ja sen jälkeen polvettomana elo. Hubaa.
Joskin vähemmän hubaa. Elämä on.
Nykänen osais heittää tähänkin jotain kuolematonta.
Mutta nyt riittää, että mä olin vielä kuolematon, ainakin sen hetken.

Pilkunviilaajat kerää itseään ja mä nautin vapaasta kirjoittelusta,
miettimättä mitä joku muu siitä ajattelee.

Ihan kuin muussakin elämässä, mitä vitun väliä mitä muut ajattelee? :)
Ei sitten yhtään mitään!