Oli jo ilta kun, melkoisen ambulanssi matkan jälkeen olin lopulta Turussa, sairaalassa.
Tiedottomuus ja kipu tekivät olosta helvetillisen.
Minulle kerrottiin, että leikkaus suoritetaan heti aamulla,
ettei lääkäriä herätetä yöllä, vaan hän saa sitten virkeänä aamulla operoida.
Sairaalapelkoni ei auttanut oloa ja kun pyysin, että P saisi jäädä luokseni yöksi sairaalaan, sain vastaukseksi -tämä mikään hotelli ole!
Olisi riittänyt, että olisi saanut notkua siinä tuolilla, mutta ei...vastaus oli niin tyly, kuin voi olla.
Kaikki hotellit olivat täynnä, samaan aikaan olevan tapahtuman vuoksi, joten P lähti vielä yöllä ajamaan kotiin.
Jäin yksin sairaalaan, pelkäsin. Koskaan en ollut kokenut samanlaista yksinäisyyden tunnetta.
Lääkehuurusta huolimatta, yö oli kivulias ja uni ei tullut,
hoitaja kävi jatkuvasti kokeilemassa pulssiani, sillä vaurioitunut verisuoni voisi aiheuttaa kuulemma suuria ongelmia.
Muistan liiankin elävästi matkan leikkaussaliin, jossa anoin että hoitaja nukuttaa minut pian.
Heräsin...en tiedä kauanko oli aikaa mennyt, P ja äiti olivat vierellä.
Olin erittäin sekava ja muistikuvat pätkittäisiä.
Muistan ensimmäisenä kivut ja lääkäri tuli kertomaan mitä on tehty.
Hän kertoi kuinka verisuonia oli rapsittu niin ja näin, en ymmärtänyt puolikaan.
Muistona oli kolme pitkää haavaa, jotka oli niitattu kiinni.
Makasin sängyssä, olo oli sekava ja hämmentynyt.
Kuulin että minulle oli asennettu ulkoiset tuet, jotka on ihon läpi porattu luihini kiinni,kahdeksasta kohtaa. Neljä rautaa reisiin ja neljä sääriin.
Keräsin pitkään rohkeutta, että uskalsin nostaa peittoa varovasti...
Siinä ne sitten oli, hoffmanit.
Järkytys oli melkoinen.
En edes halua muistella miten kamalaa se oli, sitä ei voi sanoin kuvailla.
Kivut olivat jumalattomat.
Ystävä morfiini oli jo aiemmin vieraillut, mutta nyt sain kipupumpun, joka oli säädetty niin että sain 10min. välein annoksen morfiinia. Nappia kun painoi, valui ystävä suoraan suoneen, helpottamaan, lämmittämään, lohduttamaan.
